”Etätyö on loistava tapa tehdä työtä. Teen siellä, missä se minulle parhaiten sopii. Tekemisen aikoja voin säädellä itse. Teen aamulla kävelylenkin lähteäkseni etätyöskentelypäivän työhön kotiini. Pukeudun mukavasti ja voin venytellä lattialla samalla kun osallistun palaveriin. Helpottaa todella paljon perheen ja työn yhteensovittamista. Ihan mahtavaa. En vois kuvitellakaan muuta.”
”Etätyöstä on ihana päästä järjestäytyneeseen toimipisteen työtilaan. Keskityn paremmin, kun ei tarvitse miettiä, kuka vaeltaa puolialastomana suihkuun selkäni takana tai kuunnella aamukolinota teinien heräillessä tai kuunnella, kuinka puoliso etsii hukassa olevia avaimia. Ei tarvitse etsiä puhelulle rauhallista paikkaa ja hoitaa teams-kokouksia saunassa seisten ja läppäri lauteilla. Ne ergonomian alkeet eivät näille niskoille riitä. Työpaikalla on kunnon työtuoli ja työpöytä.”
Edellä kuvatun osalta omalla kohdalla kokemus jossain keskimaastossa. Olen voinut organisoida työni siten, että teen sekä etä- että lähipäiviä. Silti lähipäivinäkin monet palaverit ovat teamsissa. Kehittämistyössä kaipaan välillä sitä, että olen kollegoiden kanssa kasvokkain. Kyllä vuorovaikutuksen voi saada toimimaan etäyhteyksilläkin, mutta isommalla ryhmällä en ole ihan samaan päässyt mihin lähitapaamisissa. Haastavimmaksi olen kokenut hybriditapaamiset sekä tilanteiden luotsaajana että osallistujana. Tokihan siinäkin hommassa kehittyy.
Ehdottomasti yksi haaste on ylitse muiden: ajan pakkaantuminen liian tiiviiksi ja huokoisuuden katoaminen työpäivästä. Päivästä toiseen jatkuessaan liian pakkaantunut tahti estää ajatuksen virtaamisen. Onko se kuitenkaan etätyön tai lähityön pulma? Myönnän, että minun kohdallani se ei ole kiinni siitä, olenko etä- vai lähityössä. Se on kiinni itseni johtamisesta, rajaamisesta, priorisoimisesta.
Mielenkiintoiset tehtävät imevät mukaansa ja parhaimmillaan soljuvat kuin tanssi. Kaikki tehtävät eivät kuitenkaan tunnu mahtavilta oppimisen paikoilta tai puoleensavetäviltä tansseilta. Mutta voiko tanssiin kutsusta kieltäytyä? Entä jos se onkin se ainoa mahdollisuus? Entä jos on vaan vaikea kieltäytyä tanssiin kutsusta? Kysymyksiä voisi tehdä loputtomasti. Samoja ilmiöitä voi pohtia suhteessa työhönkin.
Kaikkiin kutsuihin ei tarvitse suostua – ei työssä eikä vapaalla. Huokoistellaan viisaasti!
